Henkinen väkivalta urheilussa
Suomen urheilussa puhutaan tällä hetkellä paljon urheilijoiden kokemasta henkisestä väkivallasta. Ja hyvä niin. Ei tietenkään ole hyvä, että ilmiö on olemassa mutta on hyvä, että sitä tuodaan esiin ja se tunnistetaan. Vain näin asiaan voidaan saada joskus muutosta.
Urheilumaailma on oma kuplansa. Ja tämä kupla on mahdollistanut sen, että ilmiölle on tilaa ja sen annetaan edelleen tietyissä asioissa näkyä. Mutta määritellään ensin, mitä kaikkea henkinen väkivalta voi urheilussa olla. Se voi olla valmentajan puolelta vähättelyä, uhkailua, huutamista, haukkumista ja valta-aseman väärinkäyttöä. Tämä voi näkyä vaikka pelkona siitä, että tippuu joukkueesta jos avaa suunsa tai tekee jotain mikä ei valmentajaa miellytä. Valmentajan luoma kulttuuri voi myös siirtyä joukkueeseen tai ryhmään jossa harjoitellaan. Eli samat tavat voivat toistua joukkuekavereiden suunnalta. Tämä voi näkyä kaverin ääneen arvosteluna, selän takana puhumisena, puuttumisena toisen tekemiseen, ilkeillä kommenteilla jne. Pahimmillaan hyväksyntä siirtyy vielä kotiin. Mikäli kerrottaessa vanhemmille tapahtumista harjoituksissa he puolustavat valmentajaa, niin urheilijalle voi syntyä harhainen kuvitelma siitä, että näin minua saa kohdella ja että on ansainnut sen.
Tulee muistaa, että kun ilmiöstä puhutaan, niin puhumme yleensä lapsista ja nuorista. He ovat iässä, jossa he kasvavat ja kehittyvät niin fyysisesti kuin psyykkisesti ja muodostavat itselleen identiteettiä. Aikuisilla on iso vaikutus siihen, millaiseksi tämä identitetti kasvaa. Koulun opettajille näitä taitoja opetetaan yliopistossa ja heiltä vaaditaan tiettyä tietotasoa, jotta he saavat toimia lasten opettajina. Valmentajat ovat monesti entisiä lajinsa urheilijoita ja vievät omien valmentajiensa luomaa kulttuuria eteenpäin. Se voi olla hyvää tai huonoa, aina he eivät sitä itse osaa nähdä mikäli muuta koulutusta ei ole. Tästä syystä valmentajien monipuolinen koulutus on erittäin tärkeä näkökulma siihen, miten ilmiöön pystytään myös tulevaisuudessa puuttumaan tehokkaammin.
Kouluksen lisäksi tarvitaan myös muutosta asenteeseen. Ei voi olla niin, että me kaiken saatavan tieteellisen tiedon kautena edelleen silti ajattelemme, että urheilun tärkein pyrkimys on vain saada se kirkkain mitalli keinolla millä hyvänsä. Unohdamme sen, että kaikki lähtee liikkumisen ilosta. Meillä ei pienenä yhteiskuntana edes ole varaa ajatella, että voimme haaskata yhtään lasta pois liikunnan parista. Vain tarpeeksi laajan liikkuvan pohjan kautta voimme edes uneksia tulevaisuudessa mitaleista ja menestyksestä. Ja tietty pohtimista on myös siinä, mikä on yhden arvokisamitalin maksettu hinta. Onko ok, että matkan varrella liikunnan ja urheilun parista on tippunut suurin osa harrastajista pois käytettyjen metodien takia?
Seuroissa tehdään paljon hyvää työtä. Mutta uusimman tutkimus tuloksen perusteella tiedämme, että urheilijat kokevat siellä paljon henkistä väkivaltaa. Tutkimus oli erittäin kattava (otos yli 3000) jonka perusteella ei ole mitään syytä tai keinoa epäillä tutkimuksen luotettavuutta. Se, miten seuroissa tulokset otetaan vastaan ja mitä asialle aiotaan tehdä onkin sitten toinen asia. Tehdäänkö esimerkiksi omien jäsenten kesken kyselyä asian tiimoilta eli kartoitetaan oman seuran tilannetta, panostetaanko valmentajien koulutukseen muussakin kuin lajiosaamisen saralla, onko seuralla valmiit toimintamallit tilanteisiin, jossa valmentaja käyttäytyy epäasiallisesti? Seuroilla on monia keinoja puuttua asiaan, mikäli seuran johto on siihen halukas ryhtymään ja kokevat sen tärkeänä.
Itse näen, että aikakautena, jolloin seurat kilpailevat lapsista niin toisten seurojen, lajien ja muun vapaa-ajan vieton kanssa, seura jolla on hyvä maine kaikinpuolin erottuisi joukosta. Kun vanhempi etsii pienelle lapselleen harrastusta, valitseeko hän seuran josta nousee kohuja uutisiin, vai seuran joka toimillaan ja markkinoinnillaan kertoo panostavansa lapsi- ja urheilulähtöiseen toimintaan? Itselleni valinta olisi ainakin helppo.
Yst. Suvi
